Kirjoitimme tämän yhdessä emäntäni kanssa

Pikkupennusta pelastuspartioon

Olinpa kerran vaahtosammuttimen kokoinen. Tuolloin äitini hankki meille koiran. Kun hän sitten meni treeneihin, minä kuljin mukana. Kerran menimmekin tottiskentän sijasta metsään. Minut istutettiin kuusen alle ja käskettiin olemaan hiljaa liikkumatta. Käteeni annettiin kourallinen makkaroita ja neuvoksi: "sitten kun koira tulee, anna nämä sille ja kehu". Tein työtä käskettyä. Koska olin kiltisti hiljaa (housuissani kipittelevistä muurahaisista huolimatta) sain olla usein maalimiehenä. Tuolloin äitini treenasi raunioillakin ja koska minä olin pieni ja mahduin hyvin mitä erillaisempiin koloihin, sain taas suorittaa maalimiehen roolia. Minusta tietenkin oli hurjan jännittävää sulloutua pieneen putkeen ja katsoa kuinka koirien valkoiset hampaat välkkyivät naamani edessä niiden ilmaistessa minua. Painoin visusti mieleeni kuinka ihmiset nimittivät näitä treenejä raunioiksi.

Aika kului ja meillä oli useampikin koira, mutta ne eivät soveltuneet oikein raunioille. Eräänä päivänä pari vuotta sitten hankin itselleni australianpaimenkoiran pennun. Kun olin saanut luotua jonkinlaisen pohjakoulutuksen ja käytyä bh-kokeen läpi, aloin miettiä sitä todellista suuntautumista. Silloin rauniot tulivat taas mieleeni. Ei muuta kuin netistä etsimään tietoa pelastuskoirista ja raunioista. Löysin Espyn ja otin heti yhteyttä. Kerroin itsestäni sekä koirastani ja kyselin kuinka pääsisin mukaan. Minulle kerrottiin tutustumiskurssista, johon ilmoittauduin samantien. Niin alkoi kerran viikossa raunioilla ramppaaminen.

Mielenkiintoni harrastusta kohtaan kasvoi kasvamistaan. Halusin oppia lisää koiranlukutaitoa ja maalimiestyöskentelyä, joten aloin käymään raunioilla toisen kerran viikossa - ilman koiraa. Vieläkin janosin lisää. Eräänä päivänä ryhmämme toinen vetäjä Virpi kysyi, haluaisinko minä ja toinen alokas, ystäväni Jenni, tulla maalimiehiksi Häly-ryhmän treeneihin. Arvaatte varmaan, ettemme kahta kertaa miettineet vastausta.

Häly-ryhmän treenit toivat lisää ahaa-elämyksiä. Koiralla joka etsi minua, oli kulkunen kiinnitetty valjaisiin, jolloin ohjaaja kuuli missä koira liikkui. Lisäksi "eksynyt" kuuli koiran lähestymisen eikä koira päässyt yllättämään. Miten loistava idea nuo kulkuset! Toinen suurempi oivallus oli, että yhtä koiraa kohti oli kaksi ihmistä: koiran ohjaaja ja kartturi. Näin koiran ohjaaja saattoi keskittyä täysin koiraansa ja kartturi piti huolen, ettei etsijöistä tullut etsittäviä. Miten loistava idea taas! Toisessa Häly-treenissä opin, että treenit ovat aina erilaisia. Totta kai treenit ovat erilaisia, koska koira pitää totuttaa erilaisuuksiin. Ja siltikin jollakin tapaa tämäkin asia pääsi yllättämään...

Aloittelijan epävarmuutta helpotti mukavat ihmiset. Espyläiset toivottivat meidät tervetulleiksi ja alusta lähtien kaikki moikkasivat kuin vanhaa tuttua. Ja mikä parasta: koiratkin huomioidaan omina itsenään. Kenenkään koira ei ole parempi eikä huonompi kuin toisen - kaikki koirat saavat ihan yhtä paljon kehuja, rapsutuksia ja makupaloja.

Niin saavuin raunioille ja tänne jäin. Ensimmäinen koirani tavoitteista on saavutettu: soveltuvuuskoe on nyt läpäisty. Kesä on muuttunut syksyksi ja yhäkin nökötän kaivon pohjalla - uskollisesti hiljaa, liikkumatta, nakkeja kourassa. Vielä on paljon opittavaa, mutta tästä on hyvä jatkaa. Vielä jonakin päivänä autamme koirani kanssa tositilanteessa.

-Helinä 

© 2004 Helinä Riekki - Materiaalin käyttö vain omistajan kirjallisella luvalla.